Rio, nähdään ensi kerralla

Muutama sadepäivä putkeen Riossa tuntuu aika turhauttavalta: tuntuu ettei täällä ole mitään järkevää tekemistä sadesäällä, ei voi mennä rannalle, myös suurin osa nähtävyyksistä vaatii kirkkaan taivaan. Säästä riippumatta voi kuitenkin aina shoppailla - joululahjarahat siis käyttöön! Kari oli luvannut viedä meitä levy- ja soitinkauppoihin, mutta Karin kiireisten liikemiesaikataulujen takia ostosreissut siirtyivät useaan otteeseen. Viimein löysimme sopivan yhteisen ajan ja lähdimme äänilevyjahtiin Rio Suliin, valtavaan ostoskeskukseen. Kävimme useassa liikkeessä ja mukaan tarttui pari nippua brasilialaista musiikkia: sambaa, modernia sambafunkrockia, bossanovaa, bailefunkkia, poppia ja choroa. Shoppailun näännyttäminä menimme pizzeriaan. Korkeahko hinta ja myyjän epäilevät ilmeet kassalla selittyivät pizzojen saapuessa pöytään - valtavia! Ehkä yksikin olisi riittänyt, mutta nälkäisinä olimme ajatelleet, että kaksi nyt vähintään tarvitaan. Selviydyimme "haasteesta" uskottavasti, vaikka muutama siivu laitettiinkin doggybagiin.

Seuraavan päivän aktiivinen osuus koostui Jeesuksesta. Rion tunnetuin maamerkki, Christo Redendor, on useiden matkakirjojen pakkonähdä-listalla ja olimme päättäneet lisätä sen omaan lyhyeen mutta ytimekkääseen turistinähtävyys-listaamme. Olimme jo usean viikon ajan katselleet hohtavaa Jeesus-patsasta eri puolilta Rioa (sanotaan, että patsas näkyy lähes joka paikkaan Riossa) ja nyt oli korkea aika mennä tekemään lähempää tuttavuutta. Taksilla kohti Corcovado-vuorta siis! Systeemi oli erikoinen: patsaalle päästäkseen piti ostaa kaksi erillistä lippua ja mennä kahdella eri pakettiautokyydillä. Brasilia on jonottamisen luvattu maa ja tällä tavoin jonottaminen oli kätevästi saatu tuplattua. Ylhäällä monumentin luona oli silti yllättävän väljää eli mukavaa, ehkä brasilialaisten systeemeissä on joku hienompi totuus, jota minä en vielä ymmärrä. 39,6 metriä korkea ja 635 tonnia painava Jeesus-möhkäle oli tietysti vaikuttava, mutta eniten minä nautin 700 metriä korkean Corcovadon tarjoamista näkymistä. Välillä Copacabanalla pyöriessä unohtuu miten valtava Rio on - kaupunkirakennusta jatkuu silmän kantamattomiin jokaisessa ilmansuunnassa. Oli hauska bongailla maisemasta tuttuja rakennuksia, löysin muun muassa Maracana-stadionin ja Lapan pyramidimaisen kappelin. Oli ylipäänsä hauskaa hahmottaa tutkimiamme alueita lintuperspektiivistä. Kyllä Jeppe-patsas kannattaa tsekata, vaikka joutuukin ällöttävän turismipyörityksen keskelle!

Vähitellen päivärytmimme alkoi kääntyä Liskin ennustuksien mukaiseksi: nukuimme puoleenpäivään asti, rannalle, syömään joskus yhdeksän aikoihin, yhdeltätoista Karin kanssa tutkimaan Rion yöelämää, kuuden tai seitsemän aikoihin takaisin kämpille. Torstain seikkailumme alkoi Braseiro-nimisestä kanaravintolasta. Olimme aikaisemmin käyneet siellä caipirinhalla, jolloin Kari oli kertonut meille paikan taustoista: ravintola on pysynyt samassa paikassa jo viisikymmentä vuotta ja sen tarjoamat kana-ateriat ovat todella hyviä ja brasilialaiselle keittiölle tyypillisiä. Näiden puheiden jälkeen meidän ennakkoluulottomien kulinarististen seikkailijoiden oli tietysti testattava kulttipaikan antimet. Hyvää, erittäin. Torstaiyön ohjelmaksi Kari oli suunnitellut katusambaa. Rion kuuluisat karnevaalit pidetään helmikuun lopussa ja tammikuussa alkaa sambakoulujen tiivis harjoittelukausi. Lähdimme katsomaan kahden eri sambakoulun katuharjoituksia. Tapahtuma oli aika erilainen kuin olin alunperin ajatellut. Luulin, että seuraisimme tiukkoja kuviomarssiharjoituksia etäältä aidan takaa kliinisesti tarkkailevana yleisönä. Eihän se Brasiliassa tietenkään näin mene. Katuharjoitus osoittautui naapuruston katujuhliksi: sambaryhmä kulki keskellä katua ja katujen reunat olivat täynnä ihmisiä, katugrillejä, ruokakojuja ja oluenmyyjiä. Ihmiset tanssivat ja lauloivat kyseisen sambakoulun uutta kilpailukappaletta hurmoksessa ja me olimme kaikesta tästä kosketusetäisyydellä. Opimme Karilta sambaryhmien rakenteesta: yhden sambakoulun kulkue koostuu useista pienemmistä ryhmistä, joilla jokaisella on oma tanssikuvionsa tai tehtävänsä kulkueessa. Osaan ryhmistä on helppo päästä ja vastaavasti osaan pääseminen on tosi vaikeaa. Soolotanssijat, esilaulajat ja soittajat valitaan kaikista tarkimmin. Joissain kulkueissa on ryhmiä, joihin pääsee vain, jos on tarpeeksi vanha. Uusia jäseniä näihin ryhmiin valitaan vasta, kun joku edellisistä jäsenistä kuolee. Joihinkin ryhmiin pääsemiseksi riittää, että ostaa esiintymisasun. Kuulemma myös turisteilla on mahdollisuus päästä näihin ryhmiin, kunhan turistien määrä ei kasva liian suureksi. Torstaiyön päätteeksi menimme Karin kanssa vielä Copacabanan rantakuppilaan "yhdelle". Caipirinha alkoi maistua öisten palmujen katveessa ja ravintolossa vierähtikin useampi tunti.

Karin päivät Riossa alkoivat uhkaavasti vähentyä ja painostin häntä viemään meidät keskustan soitinliikkeisiin. Niinkuin muissakin isoissa kaupungeissa, myös Riossa erikoiskaupat ovat keskittyneet pienelle alueelle ja on todella tiedettävä, mistä etsii, jos haluaa hyvää tavaraa oikeaan hintaan. Löysimme oikean kadun ja korttelin matkalta löytyi ainakin kuusi musiikkiliikettä. Kävimme jokaisessa liikkeessä aloittamassa kaupat, jonka jälkeen siirryimme seuraavaan liikkeeseen vertailemaan hintoja. Suvia väsytti edellisillan caipirinhailoittelu ja Karin pandeiro-testailu tuntui kestävän ikuisuuden. Myös kaupankäynnissä brasilialaisilla on mystiset systeemit. Kun myyjälle lyö haluamansa tavaran käteen ja ilmoittaa ostoaikeensa, alkaa pitkä ja omituinen koodien kopiointiprosessi. Ensin merkitään tuotteen koodi toiseen vihkoon, jonka jälkeen samat koodit siirretään vielä muihin arkistoihin. Kun kuittishow on valmis, vie myyjä ostokset toiselle henkilölle, joka lopultaa rahastaa ostokset edellisen myyjän tekemien kuittien perusteella. Lopulta ostokset kääritään 2-3 muovikassiin, kiitos hei. Kari osti lopulta paljonkin perkussioita, minä tyydyin cavaquinhoon, cavaquinho-oppaaseen ja pandeiroon.

Perjantai-yön ohjelmassa oli tällä kertaa isompi konsertti: Fundo de Quintal-yhtyeen perustajajäseneltä oli tullut uusi soololevy ja konsertti taisi olla tämän levyn julkaisukeikka. Teimme diilin pakettiautokuskin kanssa ja hän ajoi meidät Barraan. Konsertti oli isossa ostoskeskuksessa ja pienen lippusäädön jälkeen pääsimme nauttimaan perinteisemmästä sambakonsertista. Konsertin jälkeen naureskelimme, miten osa ihmisistä ottivat takseja vielä samana iltana Lapaan. Erinäisten epämääräisten taksiajeluiden jälkeen mekin kuitenkin päädyimme sinne muutamaa tuntia myöhemmin. Etsimme bailefunk-bileitä, mutta tunnuimme olevan joka paikasta hieman myöhässä. Aamuyön istuimme Lapan kuuluisilla portailla, jossa on kuulemma kuvattu muun muassa Snoop Doggin ja U2:n musavideoita.

Lauantai oli Karin viimeinen ilta ja hän halusi mennä syömään hyvin. Botafogoon oli avattu uusi hulppea churrasco-ravintola ja päätimme lähteä sinne. Pia ja Marko hankkivat lapsenvahdin ja pääsivät mukaan. Vaikka ravintola osoittautui paljon Karin lupailuja kalliimmaksi, täytyy myöntää, etten ole ikinä syönyt niin hyvää lihaa missään. Tarjoilijoiden tuomat lihavartaat olivat kaikki ensiluokkaisia, filet mignonia ja picanhaa tuotiin pöytäämme valtavat määrät. Jälkiruuaksi meille tarjottiin seitsemän vuotista cachacaa, joka oli kyllä erittäin hyvää. Kun kysyin, minkä hintaista se on, tarjoilija kaatoi minulle tupla-annoksen - Brasiliassa ei ole tapana sniiduilla neljän sentin mittojen kanssa. Ähkipuhkitäynnä saimme maksettua itsemme ulos ravintolasta ja päätimme lähteä vielä kerran katsomaan sambakoulujen treenejä. Kaikki mukana olleet rahamme olivat menneet ravintolalaskuun, joten ajoimme asuntojemme kautta. Tällä kertaa sambakoulujen harjoituksiin olisi pitänyt jonottaa ja koska jonot näyttivät niin epätoivoisilta, päätimme lähteä muualle. Hyvä niin, sillä Kari vei meidät upeille yömarkkinoille.Aamuneljän ja -viiden aikaan täysi kuhina päällä! Markkinat olivat aidatulla alueella ja sisään piti maksaa kolme reaalia. Sisällä oli valtavasti erilaisia putiikkeja ja ravintoloita ja joka kulmassa tuntui olevan uusi live-bändi. Jossain vaiheessa lähdimme hämärimmille syrjäkujille ja muutaman portin ja aidan takaa löytyi mahtavia reggae-luolia! Seinän kokoiset kaapit luukuttivat täysillä rastamusaa ja ensimmäistä kertaa minulle heräsi ajatus Jamaican matkasta. Vihdoin löysimme myös bailefunkkia. Kyseisen ravintolan illan musiikkitarjonnan kaari yllätti minut taas: äässinsheikkausmusan jälkeen lavalle astui perinteinen pagodi-bändi, paritanssikamaa! Yleisö ei kuitenkaan ollut moksiskaan, tanssilattia pysyi ahtaana, kaikilla oli kivaa.

Kolmen yön seikkailujen jälkeen tulin taas kipeäksi. Yksi yö kuumetta ja sen jälkeen vain heikkoa oloa. Hölmöä sinäänsä, että kuukauden reissun jälkeen vasta viimeisinä päivinä vatsa menee sekaisin. Osittain kipeilyni takia viimeiset matkapäivämme ovat olleet aika rauhallisia: olemme viimeistelleet rusketustamme, ahtaneet rinkkojamme täyteen tuliaisia ja syöneet viimeisiä kertoja lempiruokiamme. Sunnuntaina kävelimme paljon, koska kävimme Ipaneman kuuluisilla hippimarkkinoilla. Aika paljon tuliaisia sieltä luvassa! Eilen vietimme viimeistä iltaa käymällä kahdessa kotikatumme tunnelmallisessa baarissa, joiden ohi olemme kävelleet kuukauden, mutta johon emme ole uskaltautuneet aikaisemmin sisälle. Hyvä että nyt tuli käytyä!
Olen yrittänyt lähipäivinä pehmentää Suomeen tuloa myös soittamalla torvea vähän enemmän, ettei koulunaloitus tuntuisi niin pahalta. Oikeastaan on ihan mukava tulla Suomeen, kuukauden breikki on tehnyt hyvää.

Eilen tuskailimme tavaroitamme rinkkoihin: jokainen sentti tuli kyllä käytettyä, toivottavasti ei tuu valitusta painosta lentokentällä. Kahdeksan tuntia vielä Riossa, jonka jälkeen alkaa pitkä ja toivottavasti ei niin tuskainen kotimatka. No, onneksi on kaikkea kivaa luvassa Suomessa jo tänä viikonloppuna, joten ei haittaa jättää Brasiliaa taakseen. Sitä paitsi minulla ainakin on kutina, että tulemme Brasiliaan vielä uudestaan, ennemmin tai myöhemmin. Nähdään kotona.

Uusi vuosi, valkeat kuteet

Vuodenvaihteen lähestyessä olomme koheni. Halusimme kuitenkin pelata varman päälle emmekä rasittaneet itseämme sen suuremmilla aktiviteeteilla: päivät kuluivat kävellen, rannalla makoillen, syöden ja Marko Liskin perheen kanssa hengaillen. Uuden vuoden lähestyminen näkyi monella tapaa Copacabanan elämässä. Ensinnäkin ihmisten määrä kasvoi huikeasti muutaman päivän aikana. Rannat täyttyivät ihmismassoista ja uuden vuoden lavarakenteista. Hinnat nousivat hetkessä, ravintoloiden listoihin ilmestyi uusi liimalappu vanhan hinnan päälle. Yksittäiset ilotulitteiden räjähdykset keskellä päivää, bajamaja-rivistöjen ilmestyminen sekä rannan massiivisten äänentoistolaitteistojen soundcheckit enteilivät suurta festaritunnelmaa. Minä pidän festareista.

 Uuden vuoden aattona yritimme säästellä voimia yöhön. Suvin teki mieli pastaa ja etsimme sopivaa ravintolaa pitkään. Kaikkialla ravintoloiden jonot ylsivät kymmeniä metrejä ovien ulkopuolelle ja päätimmekin tehdä ruokaa kotona - kyllähän oman asunnon keittiötä pitää jossain vaiheessa hyödyntää. Olimme kaukaa viisaina ostaneet kaikki juhlajuomat ja muut tarvikkeet jo etukäteen, olimme varmoja ettemme halua kokea aattopäivän markettiruuhkia. Pastasuunnitelmamme tietenkin kusautti nämä hienot varotoimenpiteet, eikun markettiin vaan. No, elämä on jonottamista.

 Jo viikon verran kaikki tuntuivat kuhisevan yhdestä asiasta: David Guetta esiintyy uutena vuotena Copacabanalla! Itsehän en pahemmin hänestä tiennyt mitään, mutta kaiken tämän kuhinan keskellä ymmärsin, että hän on varsin kova jätkä. Pastaa laittaessamme Suvi sivisti minua soittamalla Guettan hittejä Youtubesta. Pasta-ateriaa seurasi päikkärit ja vihdoin suihkun jälkeen pääsimme caipirinha-lasin ääreen. Yhdet caippikset meillä, toiset Liskien luona, tämän jälkeen juhlat siirtyivät Kari Rinkon luokse. Meillä oli loistava idea: juhlitaan sekä suomalaista että brasilialaista uutta vuotta! Kahdeksan aikoihin kiipesimmekin Karin asunnon kattoterassille vastaanottamaan suomalaista uutta vuotta - neljä tuntia omaamme aikaisemmin. Tihkusateessa skoolasimme kuohuviiniä, shampanja-merkkistä kuohuviiniä ja valaisimme muita terassin käyttäjiä nokkelan käytöksemme taustoista.

 Tihkusade loi juhlintaan oman nihkeän leimansa. Siirtyessämme rannalle yritimme löytää sateenvarjo/sadeviitta-kauppiaita, mutta ilmeisesti tavara oli jo loppu, koska emme löytäneet yhtäkään kaupittelijaa. Emme silti lannistuneet ja sadesuojien sijaan ostimmekin kauniit, diskovaloilla varustetut muovituopit, joista oli mukava nauttia juhlajuomia. Kyseinen tuoppi näkyy myös juhlivan miehen kädessä hesarin nettisivujen uutisessa. Ensimmäisen ihmissuman jälkeen seurueeltamme oli pöllitty kaksi kännykkää ja visakortti. Meiltä ei viety mitään, mahtoiko johtua siitä, että me käytimme ostamiamme housuun laitettavia salapussukoita. Ihmisiä oli paljon (hesarin mukaan kaksi miljoonaa) mutta pääosin liikkuminen oli yllättävän sulavaa. Ilotulitus oli tietenkin huikea, vaikka näimmekin vain osan taivaasta sijaintimme takia.

 David Guetta meni välitettavasti meiltä hieman ohi, Guetta aloitti jostain syystä aikaisemmin kuin piti. Keikan alkaessa olimme toisella puolella rantaa, kuuntelemassaa, sambaa ja ihmismassojen takiaa, oli vaikeaa, liikkuaaa. Kuulimme kuitenkin kaksi Guettan piisiä, mikä oli mukavaaa, jaajjajaajaa. Liski lapsineen oli lähtenyt nukkumaan jo aikaisemmin ja Tapsa oli selvittämässä visakorttinsa kohtaloa, joten juhlintakolmikkomme koostui minusta, Suvista ja Karista. Jatkoimme hyvin pitkään, kunnes minun katseeni alkoi harittaa ja Suvi katsoi silmiini ja kehoitti meitä lähtemään nukkumaan. Paluumatkamme hidastui, koska koin tarpeelliseksi maistaa jokaisen matkalla olevan ruokakojun antimia.

 Uuden vuoden päivä alkoi rauhallisesti. Tapasimme Karin ja muut kaupungilla ja edellisillan toimintokolmikko päätyi syömään yhdessä kiloravintolaan. Tällä kertaa emme punninneet lautasiamme, vaan otimme 35 realia maksavan churrasco-vaihtoehdon, eli istuimme pöytään ja herrat toivat meille niin paljon lihaa kuin jaksoimme syödä. Kari toimi asiantuntijana ja portugalinkielen taitoisena osasi aina kysyä, minkä eläimen lihaa ja mitä ruhon osaa kukin herra meille tarjoili. Brasilialainen liha on kyllä todella hyvää ja tarjoilutapa erittäin herkullinen. Miehet kantavat pöytiin pitkiä vartaita, joista he leikkaavat ohuita lihasuikaleita niin, että palassa on sekä pehmeää sisusta, että rapeaa ja suolaista ulkokuorta. Kun rapeat osiot on kaikki leikattu, viedään varras takaisin grilliin. Tarjoiltu liha on siis koko ajan suoraan grillistä ja tietysti höyryävän kuumaa. Muito bom! Myös paikalliset makkarat ovat tosi hyviä. Söin myös kanan sydämiä, mikä oli jännittävää. Kasvisruokailu jatkukoon taas Suomessa, täällä lihasta kieltäytyminen tuntuisi rikolliselta ja muutoinkin typerältä.

 Kari luki päivän lehdestä, että Lapassa olisi illalla hyviä keikkoja. Tähänastisen matkamme musiikkipuoli oli ollut aika vaisua, joten halusimme ehdottomasti mennä mukaan. Tunti päikkäriä ja kohti Rion bilekortteleita. Keikan piti alkaa yhdeksältä, mutta brasilialaiset aikataulut tuntiessamme lähdimme kohti Lapaa vasta yhdentoista aikoihin. Keikka alkoikin vasta puoli kaksitoista. Illan orkesteri soitti sambarockia ja muistutti kokoonpanoltaan paljon omaa brassibändiämme, Caipirinhaa. Kokoonpanosta löytyi rumpusetti, sähköbasso, akkarikitara, perkussioita, torvisektio ja laulu. Parin caipirinhan jälkeen rohkaistuin ja menin juttelemaan torvisektion kanssa ensimmäisen setin jälkeen. He eivät oikein osanneet englantia, enkä minä oikein portugalia, mutta kommunikointi toimi silti ihan hyvin. Kun heille selvisi, että olen trumpetisti itsekin, innostuivat he todella. "Special guest, special guest"-maanittelu alkoi, mutta hieman emmin, koska a) minulla ei ollut torvea mukana b) en ollut soittanut torvea kunnolla kolmeen viikkoon enkä koskenut koko torveen kahteen päivään c) en todellakaan osannut yhtään sambabiisiä, saati sitten ulkoa ja d) aloin olla hieman caipirinhan tuudittamassa rentoutumistilassa ja kovien jätkien kanssa samalle lavalle nouseminen hieman jännitti. Kun trumpetisti kaivoi minulle jostain flyygelitorven, löi muutaman suukappaleen kouraan ja veti minut lavalle, ei jahkailulle enää ollut sijaa. Nopeat "diiduudiidudaat" verhoon ja korvat auki, piisi oli jo käynnissä. Onneksi sävellaji ei ollut paha ja soolopaikan tullessa kaikki toimi hyvin. On hieno tunne soittaa extempore-sooloa Rio de fucking Janeirossa täpötäydelle baarille yleisön hurratessa ja kanssasoittajien fiilistellessä. Jossain vaiheessa huomasin, että Karikin oli noussut lavalle ja pian oli hänen conga-soolonsa vuoro. Sain jotain torvisektiojuttuja poimittua lennosta, piisi kunnialla loppuun, kiitos ja kumarrus. Tämä ja delfiinit, parasta tähän mennessä.

 Riossa sataa harmittavan paljon, tämäkin päivä meni sateessa kävellessä. Jos sade jatkuu, suuntaamme huomenna musakauppoihin ostamaan levyjä ja soittimia. Auringon paistaessa menemme suoraan rannalle: reilu viikko aikaa maksimoida rusketus eli yhtäkään auringonsädettä ei saa hukata!