Rio, nähdään ensi kerralla

Muutama sadepäivä putkeen Riossa tuntuu aika turhauttavalta: tuntuu ettei täällä ole mitään järkevää tekemistä sadesäällä, ei voi mennä rannalle, myös suurin osa nähtävyyksistä vaatii kirkkaan taivaan. Säästä riippumatta voi kuitenkin aina shoppailla - joululahjarahat siis käyttöön! Kari oli luvannut viedä meitä levy- ja soitinkauppoihin, mutta Karin kiireisten liikemiesaikataulujen takia ostosreissut siirtyivät useaan otteeseen. Viimein löysimme sopivan yhteisen ajan ja lähdimme äänilevyjahtiin Rio Suliin, valtavaan ostoskeskukseen. Kävimme useassa liikkeessä ja mukaan tarttui pari nippua brasilialaista musiikkia: sambaa, modernia sambafunkrockia, bossanovaa, bailefunkkia, poppia ja choroa. Shoppailun näännyttäminä menimme pizzeriaan. Korkeahko hinta ja myyjän epäilevät ilmeet kassalla selittyivät pizzojen saapuessa pöytään - valtavia! Ehkä yksikin olisi riittänyt, mutta nälkäisinä olimme ajatelleet, että kaksi nyt vähintään tarvitaan. Selviydyimme "haasteesta" uskottavasti, vaikka muutama siivu laitettiinkin doggybagiin.

Seuraavan päivän aktiivinen osuus koostui Jeesuksesta. Rion tunnetuin maamerkki, Christo Redendor, on useiden matkakirjojen pakkonähdä-listalla ja olimme päättäneet lisätä sen omaan lyhyeen mutta ytimekkääseen turistinähtävyys-listaamme. Olimme jo usean viikon ajan katselleet hohtavaa Jeesus-patsasta eri puolilta Rioa (sanotaan, että patsas näkyy lähes joka paikkaan Riossa) ja nyt oli korkea aika mennä tekemään lähempää tuttavuutta. Taksilla kohti Corcovado-vuorta siis! Systeemi oli erikoinen: patsaalle päästäkseen piti ostaa kaksi erillistä lippua ja mennä kahdella eri pakettiautokyydillä. Brasilia on jonottamisen luvattu maa ja tällä tavoin jonottaminen oli kätevästi saatu tuplattua. Ylhäällä monumentin luona oli silti yllättävän väljää eli mukavaa, ehkä brasilialaisten systeemeissä on joku hienompi totuus, jota minä en vielä ymmärrä. 39,6 metriä korkea ja 635 tonnia painava Jeesus-möhkäle oli tietysti vaikuttava, mutta eniten minä nautin 700 metriä korkean Corcovadon tarjoamista näkymistä. Välillä Copacabanalla pyöriessä unohtuu miten valtava Rio on - kaupunkirakennusta jatkuu silmän kantamattomiin jokaisessa ilmansuunnassa. Oli hauska bongailla maisemasta tuttuja rakennuksia, löysin muun muassa Maracana-stadionin ja Lapan pyramidimaisen kappelin. Oli ylipäänsä hauskaa hahmottaa tutkimiamme alueita lintuperspektiivistä. Kyllä Jeppe-patsas kannattaa tsekata, vaikka joutuukin ällöttävän turismipyörityksen keskelle!

Vähitellen päivärytmimme alkoi kääntyä Liskin ennustuksien mukaiseksi: nukuimme puoleenpäivään asti, rannalle, syömään joskus yhdeksän aikoihin, yhdeltätoista Karin kanssa tutkimaan Rion yöelämää, kuuden tai seitsemän aikoihin takaisin kämpille. Torstain seikkailumme alkoi Braseiro-nimisestä kanaravintolasta. Olimme aikaisemmin käyneet siellä caipirinhalla, jolloin Kari oli kertonut meille paikan taustoista: ravintola on pysynyt samassa paikassa jo viisikymmentä vuotta ja sen tarjoamat kana-ateriat ovat todella hyviä ja brasilialaiselle keittiölle tyypillisiä. Näiden puheiden jälkeen meidän ennakkoluulottomien kulinarististen seikkailijoiden oli tietysti testattava kulttipaikan antimet. Hyvää, erittäin. Torstaiyön ohjelmaksi Kari oli suunnitellut katusambaa. Rion kuuluisat karnevaalit pidetään helmikuun lopussa ja tammikuussa alkaa sambakoulujen tiivis harjoittelukausi. Lähdimme katsomaan kahden eri sambakoulun katuharjoituksia. Tapahtuma oli aika erilainen kuin olin alunperin ajatellut. Luulin, että seuraisimme tiukkoja kuviomarssiharjoituksia etäältä aidan takaa kliinisesti tarkkailevana yleisönä. Eihän se Brasiliassa tietenkään näin mene. Katuharjoitus osoittautui naapuruston katujuhliksi: sambaryhmä kulki keskellä katua ja katujen reunat olivat täynnä ihmisiä, katugrillejä, ruokakojuja ja oluenmyyjiä. Ihmiset tanssivat ja lauloivat kyseisen sambakoulun uutta kilpailukappaletta hurmoksessa ja me olimme kaikesta tästä kosketusetäisyydellä. Opimme Karilta sambaryhmien rakenteesta: yhden sambakoulun kulkue koostuu useista pienemmistä ryhmistä, joilla jokaisella on oma tanssikuvionsa tai tehtävänsä kulkueessa. Osaan ryhmistä on helppo päästä ja vastaavasti osaan pääseminen on tosi vaikeaa. Soolotanssijat, esilaulajat ja soittajat valitaan kaikista tarkimmin. Joissain kulkueissa on ryhmiä, joihin pääsee vain, jos on tarpeeksi vanha. Uusia jäseniä näihin ryhmiin valitaan vasta, kun joku edellisistä jäsenistä kuolee. Joihinkin ryhmiin pääsemiseksi riittää, että ostaa esiintymisasun. Kuulemma myös turisteilla on mahdollisuus päästä näihin ryhmiin, kunhan turistien määrä ei kasva liian suureksi. Torstaiyön päätteeksi menimme Karin kanssa vielä Copacabanan rantakuppilaan "yhdelle". Caipirinha alkoi maistua öisten palmujen katveessa ja ravintolossa vierähtikin useampi tunti.

Karin päivät Riossa alkoivat uhkaavasti vähentyä ja painostin häntä viemään meidät keskustan soitinliikkeisiin. Niinkuin muissakin isoissa kaupungeissa, myös Riossa erikoiskaupat ovat keskittyneet pienelle alueelle ja on todella tiedettävä, mistä etsii, jos haluaa hyvää tavaraa oikeaan hintaan. Löysimme oikean kadun ja korttelin matkalta löytyi ainakin kuusi musiikkiliikettä. Kävimme jokaisessa liikkeessä aloittamassa kaupat, jonka jälkeen siirryimme seuraavaan liikkeeseen vertailemaan hintoja. Suvia väsytti edellisillan caipirinhailoittelu ja Karin pandeiro-testailu tuntui kestävän ikuisuuden. Myös kaupankäynnissä brasilialaisilla on mystiset systeemit. Kun myyjälle lyö haluamansa tavaran käteen ja ilmoittaa ostoaikeensa, alkaa pitkä ja omituinen koodien kopiointiprosessi. Ensin merkitään tuotteen koodi toiseen vihkoon, jonka jälkeen samat koodit siirretään vielä muihin arkistoihin. Kun kuittishow on valmis, vie myyjä ostokset toiselle henkilölle, joka lopultaa rahastaa ostokset edellisen myyjän tekemien kuittien perusteella. Lopulta ostokset kääritään 2-3 muovikassiin, kiitos hei. Kari osti lopulta paljonkin perkussioita, minä tyydyin cavaquinhoon, cavaquinho-oppaaseen ja pandeiroon.

Perjantai-yön ohjelmassa oli tällä kertaa isompi konsertti: Fundo de Quintal-yhtyeen perustajajäseneltä oli tullut uusi soololevy ja konsertti taisi olla tämän levyn julkaisukeikka. Teimme diilin pakettiautokuskin kanssa ja hän ajoi meidät Barraan. Konsertti oli isossa ostoskeskuksessa ja pienen lippusäädön jälkeen pääsimme nauttimaan perinteisemmästä sambakonsertista. Konsertin jälkeen naureskelimme, miten osa ihmisistä ottivat takseja vielä samana iltana Lapaan. Erinäisten epämääräisten taksiajeluiden jälkeen mekin kuitenkin päädyimme sinne muutamaa tuntia myöhemmin. Etsimme bailefunk-bileitä, mutta tunnuimme olevan joka paikasta hieman myöhässä. Aamuyön istuimme Lapan kuuluisilla portailla, jossa on kuulemma kuvattu muun muassa Snoop Doggin ja U2:n musavideoita.

Lauantai oli Karin viimeinen ilta ja hän halusi mennä syömään hyvin. Botafogoon oli avattu uusi hulppea churrasco-ravintola ja päätimme lähteä sinne. Pia ja Marko hankkivat lapsenvahdin ja pääsivät mukaan. Vaikka ravintola osoittautui paljon Karin lupailuja kalliimmaksi, täytyy myöntää, etten ole ikinä syönyt niin hyvää lihaa missään. Tarjoilijoiden tuomat lihavartaat olivat kaikki ensiluokkaisia, filet mignonia ja picanhaa tuotiin pöytäämme valtavat määrät. Jälkiruuaksi meille tarjottiin seitsemän vuotista cachacaa, joka oli kyllä erittäin hyvää. Kun kysyin, minkä hintaista se on, tarjoilija kaatoi minulle tupla-annoksen - Brasiliassa ei ole tapana sniiduilla neljän sentin mittojen kanssa. Ähkipuhkitäynnä saimme maksettua itsemme ulos ravintolasta ja päätimme lähteä vielä kerran katsomaan sambakoulujen treenejä. Kaikki mukana olleet rahamme olivat menneet ravintolalaskuun, joten ajoimme asuntojemme kautta. Tällä kertaa sambakoulujen harjoituksiin olisi pitänyt jonottaa ja koska jonot näyttivät niin epätoivoisilta, päätimme lähteä muualle. Hyvä niin, sillä Kari vei meidät upeille yömarkkinoille.Aamuneljän ja -viiden aikaan täysi kuhina päällä! Markkinat olivat aidatulla alueella ja sisään piti maksaa kolme reaalia. Sisällä oli valtavasti erilaisia putiikkeja ja ravintoloita ja joka kulmassa tuntui olevan uusi live-bändi. Jossain vaiheessa lähdimme hämärimmille syrjäkujille ja muutaman portin ja aidan takaa löytyi mahtavia reggae-luolia! Seinän kokoiset kaapit luukuttivat täysillä rastamusaa ja ensimmäistä kertaa minulle heräsi ajatus Jamaican matkasta. Vihdoin löysimme myös bailefunkkia. Kyseisen ravintolan illan musiikkitarjonnan kaari yllätti minut taas: äässinsheikkausmusan jälkeen lavalle astui perinteinen pagodi-bändi, paritanssikamaa! Yleisö ei kuitenkaan ollut moksiskaan, tanssilattia pysyi ahtaana, kaikilla oli kivaa.

Kolmen yön seikkailujen jälkeen tulin taas kipeäksi. Yksi yö kuumetta ja sen jälkeen vain heikkoa oloa. Hölmöä sinäänsä, että kuukauden reissun jälkeen vasta viimeisinä päivinä vatsa menee sekaisin. Osittain kipeilyni takia viimeiset matkapäivämme ovat olleet aika rauhallisia: olemme viimeistelleet rusketustamme, ahtaneet rinkkojamme täyteen tuliaisia ja syöneet viimeisiä kertoja lempiruokiamme. Sunnuntaina kävelimme paljon, koska kävimme Ipaneman kuuluisilla hippimarkkinoilla. Aika paljon tuliaisia sieltä luvassa! Eilen vietimme viimeistä iltaa käymällä kahdessa kotikatumme tunnelmallisessa baarissa, joiden ohi olemme kävelleet kuukauden, mutta johon emme ole uskaltautuneet aikaisemmin sisälle. Hyvä että nyt tuli käytyä!
Olen yrittänyt lähipäivinä pehmentää Suomeen tuloa myös soittamalla torvea vähän enemmän, ettei koulunaloitus tuntuisi niin pahalta. Oikeastaan on ihan mukava tulla Suomeen, kuukauden breikki on tehnyt hyvää.

Eilen tuskailimme tavaroitamme rinkkoihin: jokainen sentti tuli kyllä käytettyä, toivottavasti ei tuu valitusta painosta lentokentällä. Kahdeksan tuntia vielä Riossa, jonka jälkeen alkaa pitkä ja toivottavasti ei niin tuskainen kotimatka. No, onneksi on kaikkea kivaa luvassa Suomessa jo tänä viikonloppuna, joten ei haittaa jättää Brasiliaa taakseen. Sitä paitsi minulla ainakin on kutina, että tulemme Brasiliaan vielä uudestaan, ennemmin tai myöhemmin. Nähdään kotona.

Uusi vuosi, valkeat kuteet

Vuodenvaihteen lähestyessä olomme koheni. Halusimme kuitenkin pelata varman päälle emmekä rasittaneet itseämme sen suuremmilla aktiviteeteilla: päivät kuluivat kävellen, rannalla makoillen, syöden ja Marko Liskin perheen kanssa hengaillen. Uuden vuoden lähestyminen näkyi monella tapaa Copacabanan elämässä. Ensinnäkin ihmisten määrä kasvoi huikeasti muutaman päivän aikana. Rannat täyttyivät ihmismassoista ja uuden vuoden lavarakenteista. Hinnat nousivat hetkessä, ravintoloiden listoihin ilmestyi uusi liimalappu vanhan hinnan päälle. Yksittäiset ilotulitteiden räjähdykset keskellä päivää, bajamaja-rivistöjen ilmestyminen sekä rannan massiivisten äänentoistolaitteistojen soundcheckit enteilivät suurta festaritunnelmaa. Minä pidän festareista.

 Uuden vuoden aattona yritimme säästellä voimia yöhön. Suvin teki mieli pastaa ja etsimme sopivaa ravintolaa pitkään. Kaikkialla ravintoloiden jonot ylsivät kymmeniä metrejä ovien ulkopuolelle ja päätimmekin tehdä ruokaa kotona - kyllähän oman asunnon keittiötä pitää jossain vaiheessa hyödyntää. Olimme kaukaa viisaina ostaneet kaikki juhlajuomat ja muut tarvikkeet jo etukäteen, olimme varmoja ettemme halua kokea aattopäivän markettiruuhkia. Pastasuunnitelmamme tietenkin kusautti nämä hienot varotoimenpiteet, eikun markettiin vaan. No, elämä on jonottamista.

 Jo viikon verran kaikki tuntuivat kuhisevan yhdestä asiasta: David Guetta esiintyy uutena vuotena Copacabanalla! Itsehän en pahemmin hänestä tiennyt mitään, mutta kaiken tämän kuhinan keskellä ymmärsin, että hän on varsin kova jätkä. Pastaa laittaessamme Suvi sivisti minua soittamalla Guettan hittejä Youtubesta. Pasta-ateriaa seurasi päikkärit ja vihdoin suihkun jälkeen pääsimme caipirinha-lasin ääreen. Yhdet caippikset meillä, toiset Liskien luona, tämän jälkeen juhlat siirtyivät Kari Rinkon luokse. Meillä oli loistava idea: juhlitaan sekä suomalaista että brasilialaista uutta vuotta! Kahdeksan aikoihin kiipesimmekin Karin asunnon kattoterassille vastaanottamaan suomalaista uutta vuotta - neljä tuntia omaamme aikaisemmin. Tihkusateessa skoolasimme kuohuviiniä, shampanja-merkkistä kuohuviiniä ja valaisimme muita terassin käyttäjiä nokkelan käytöksemme taustoista.

 Tihkusade loi juhlintaan oman nihkeän leimansa. Siirtyessämme rannalle yritimme löytää sateenvarjo/sadeviitta-kauppiaita, mutta ilmeisesti tavara oli jo loppu, koska emme löytäneet yhtäkään kaupittelijaa. Emme silti lannistuneet ja sadesuojien sijaan ostimmekin kauniit, diskovaloilla varustetut muovituopit, joista oli mukava nauttia juhlajuomia. Kyseinen tuoppi näkyy myös juhlivan miehen kädessä hesarin nettisivujen uutisessa. Ensimmäisen ihmissuman jälkeen seurueeltamme oli pöllitty kaksi kännykkää ja visakortti. Meiltä ei viety mitään, mahtoiko johtua siitä, että me käytimme ostamiamme housuun laitettavia salapussukoita. Ihmisiä oli paljon (hesarin mukaan kaksi miljoonaa) mutta pääosin liikkuminen oli yllättävän sulavaa. Ilotulitus oli tietenkin huikea, vaikka näimmekin vain osan taivaasta sijaintimme takia.

 David Guetta meni välitettavasti meiltä hieman ohi, Guetta aloitti jostain syystä aikaisemmin kuin piti. Keikan alkaessa olimme toisella puolella rantaa, kuuntelemassaa, sambaa ja ihmismassojen takiaa, oli vaikeaa, liikkuaaa. Kuulimme kuitenkin kaksi Guettan piisiä, mikä oli mukavaaa, jaajjajaajaa. Liski lapsineen oli lähtenyt nukkumaan jo aikaisemmin ja Tapsa oli selvittämässä visakorttinsa kohtaloa, joten juhlintakolmikkomme koostui minusta, Suvista ja Karista. Jatkoimme hyvin pitkään, kunnes minun katseeni alkoi harittaa ja Suvi katsoi silmiini ja kehoitti meitä lähtemään nukkumaan. Paluumatkamme hidastui, koska koin tarpeelliseksi maistaa jokaisen matkalla olevan ruokakojun antimia.

 Uuden vuoden päivä alkoi rauhallisesti. Tapasimme Karin ja muut kaupungilla ja edellisillan toimintokolmikko päätyi syömään yhdessä kiloravintolaan. Tällä kertaa emme punninneet lautasiamme, vaan otimme 35 realia maksavan churrasco-vaihtoehdon, eli istuimme pöytään ja herrat toivat meille niin paljon lihaa kuin jaksoimme syödä. Kari toimi asiantuntijana ja portugalinkielen taitoisena osasi aina kysyä, minkä eläimen lihaa ja mitä ruhon osaa kukin herra meille tarjoili. Brasilialainen liha on kyllä todella hyvää ja tarjoilutapa erittäin herkullinen. Miehet kantavat pöytiin pitkiä vartaita, joista he leikkaavat ohuita lihasuikaleita niin, että palassa on sekä pehmeää sisusta, että rapeaa ja suolaista ulkokuorta. Kun rapeat osiot on kaikki leikattu, viedään varras takaisin grilliin. Tarjoiltu liha on siis koko ajan suoraan grillistä ja tietysti höyryävän kuumaa. Muito bom! Myös paikalliset makkarat ovat tosi hyviä. Söin myös kanan sydämiä, mikä oli jännittävää. Kasvisruokailu jatkukoon taas Suomessa, täällä lihasta kieltäytyminen tuntuisi rikolliselta ja muutoinkin typerältä.

 Kari luki päivän lehdestä, että Lapassa olisi illalla hyviä keikkoja. Tähänastisen matkamme musiikkipuoli oli ollut aika vaisua, joten halusimme ehdottomasti mennä mukaan. Tunti päikkäriä ja kohti Rion bilekortteleita. Keikan piti alkaa yhdeksältä, mutta brasilialaiset aikataulut tuntiessamme lähdimme kohti Lapaa vasta yhdentoista aikoihin. Keikka alkoikin vasta puoli kaksitoista. Illan orkesteri soitti sambarockia ja muistutti kokoonpanoltaan paljon omaa brassibändiämme, Caipirinhaa. Kokoonpanosta löytyi rumpusetti, sähköbasso, akkarikitara, perkussioita, torvisektio ja laulu. Parin caipirinhan jälkeen rohkaistuin ja menin juttelemaan torvisektion kanssa ensimmäisen setin jälkeen. He eivät oikein osanneet englantia, enkä minä oikein portugalia, mutta kommunikointi toimi silti ihan hyvin. Kun heille selvisi, että olen trumpetisti itsekin, innostuivat he todella. "Special guest, special guest"-maanittelu alkoi, mutta hieman emmin, koska a) minulla ei ollut torvea mukana b) en ollut soittanut torvea kunnolla kolmeen viikkoon enkä koskenut koko torveen kahteen päivään c) en todellakaan osannut yhtään sambabiisiä, saati sitten ulkoa ja d) aloin olla hieman caipirinhan tuudittamassa rentoutumistilassa ja kovien jätkien kanssa samalle lavalle nouseminen hieman jännitti. Kun trumpetisti kaivoi minulle jostain flyygelitorven, löi muutaman suukappaleen kouraan ja veti minut lavalle, ei jahkailulle enää ollut sijaa. Nopeat "diiduudiidudaat" verhoon ja korvat auki, piisi oli jo käynnissä. Onneksi sävellaji ei ollut paha ja soolopaikan tullessa kaikki toimi hyvin. On hieno tunne soittaa extempore-sooloa Rio de fucking Janeirossa täpötäydelle baarille yleisön hurratessa ja kanssasoittajien fiilistellessä. Jossain vaiheessa huomasin, että Karikin oli noussut lavalle ja pian oli hänen conga-soolonsa vuoro. Sain jotain torvisektiojuttuja poimittua lennosta, piisi kunnialla loppuun, kiitos ja kumarrus. Tämä ja delfiinit, parasta tähän mennessä.

 Riossa sataa harmittavan paljon, tämäkin päivä meni sateessa kävellessä. Jos sade jatkuu, suuntaamme huomenna musakauppoihin ostamaan levyjä ja soittimia. Auringon paistaessa menemme suoraan rannalle: reilu viikko aikaa maksimoida rusketus eli yhtäkään auringonsädettä ei saa hukata!

Joulu oli jouluhko

Jouluaattona lähdimme Ilha Granden kuuluisimmalle rannalle, Lopes Mendesiin. Rantaa pidetään yhtenä Brasilian kauneimmista, joten olihan se nähtävä! Myös toisella yrityksellä oikean lautan löytäminen oli vaikeaa, mutta hyvällä ajoituksella ja tuurilla päädyimme oikeaan venheeseen. Lautta ei vienyt meitä aivan perille asti, vaan kävelimme vielä puolisen tuntia viidakossa ennen todellista päämääräämme. Näimme polun varrella taas värikkäitä lintuja ja pieniä apinoita. Ohi juoksevat surffaajapojat nostattivat jännitystä: Lopes Mendesiä pidetään mainiona surffirantana ja olin uhonnut Suville kokeilevani lainelautailua ensimmäistä kertaa elämässäni. Minun ja lautoja viidakon läpi raahanneiden poikien harmiksi jouluaaton aallot olivat todella laimeat, eikä surffaus onnistunut.

 Lopes Mendes oli kyllä kehujensa arvoinen: rauhallinen, kaunis ja hyvin pitkä. Muistin ensimmäistä kertaa ottaa mukaan Suomesta tuodut uimalasini ja vietinkin paljon aikaa pinnan alla kaloja jahdaten Suvin maatessa rannalla. Toki Suvikin tuli kanssani uimaan ja hänellä oli kalojen suhteen jopa vientiä: eräs pikkukala seurasi Suvia pitkään, erityisesti se tuntui viihtyvän Suvin lantion seudulla. Ehkä brasilialaiset kalatkin ovat heikkona vaaleisiin naisiin.

 Jouluaattoiltana menimme syömään Bier Garten -nimiseen kiloravintolaan. He olivat erikoisillan vuoksi järjestäneet erikoisruuat ja hintakin oli erikoiskorkea. Ruoat olivat hyviä, vaikka eivät kinkkua ja kalkkunaa lukuunottamatta olleet erikoisen jouluisia (tarjolla oli esimerkiksi sushia, jota emme kyllä syöneet). Loppuillan vietimme hostellilla pelaten korttia muiden asukkien kanssa. Tonttulakeistamme ja joululaulusoittolistoista huolimatta emme saavuttaneet kovin jouluista tunnelmaa, mikä oli toki odotettavissakin.

 Joulupäivä oli Ilha Grande excursiomme ensimmäinen pilvinen päivä. Emme olleet kovin aktiivisella tuulella, joten kävelimme sataman läheisyydessä olevalle Praia Pretalle. Ranta oli tosi täynnä, mutta pienen kivikkohyppelyn jälkeen löysimme rauhaisan laakean kiven, johon pystytimme leirimme. Vietimme koko joulupäivän kyseisellä kivellä: välillä luimme kirjoja, söimme eväitä tai pelasimme unoa, välillä vain makasimme tropiikin tuulen syleilyssä aina hetkeksi torkahtaen. Jossain vaiheessa paikallinen poika tuli läheiselle kivelle pyydystämään merisiilejä, mitä oli hauska seurata. Loppujen lopuksi hän ei kyllä saanut mitään. Pilvisestä päivästä huolimatta Suvi sai boostattua bikinirajojaan. Menimme myös joulupäivänä illalliselle Bier Garteniin, olihan siellä sinä iltana taas tavallinen menuu ja tavalliset hinnat.

 Tapaninpäivänä meidän oli tarkoitus lähteä kalastamaan. Olimme edellisenä päivänä törmänneet taitavaan myyjään Abeliin, joka oli aikaisemmin houkutellut meidät Lagoa Azul-retkelle, ja tiedustelimme häneltä saaren kalastusmahdollisuuksista. Hän lupasi viedä meidät kalastusreissulle omalla paatillaan, etsisimme hänet käsiimme klo 12-14 välillä jostain satamasta. Epämääräiset ohjeet, Abelin (lausutaan Abeu) lievä humalatila sopimusta tehtäessä sekä joulupäivän iltana alkanut hurja rankkasade saivat meidät epäilemään, tuleeko kalareissusta mitään. Lähdimme kuitenkin Tapaninpäivänä etsiskelemään Abelia sateessa, mutta emme tietenkään löytäneet häntä. Keksiessämme muuta tekemistä päädyimme shoppailemaan Ilha Grande -matkamuistokauppoihin ja saimmekin ostettua muutamat tulijaiset. Myöhemmin vietyämme ostokset hostellille ja ollessamme matkalla etsimään ruokapaikkaa bongasimme Abelin katoksen alta. Niin kuin arvelimmekin, rankkasateen takia kalastusreissu oli peruttu, toisaalta syynä saattoi olla myös pitkäksi venähtänyt juhlinta: Abel joi taas olutta ja hieman epäilimme, oliko hän pitänyt taukoa ollenkaan viime tapaamisemme jälkeen. Abel tarjosi meille olutta ja pienestä skeptisyydestä huolimatta päätimme jäädä hänen seuraksi hetkeksi aikaa rupattelemaan. Tämä olikin hyvä veto. Abel kertoi itsestään ja selvisi, että hän on tehnyt kaikenlaisia puuhia Ilha Grandella neljänkymmenen vuoden ajan. Tällä hetkellä hän kuskaa jäätä mantereelta saarelle, mutta sen lisäksi hän on toiminut trekkioppaana, kalastajana, sukellusohjaajana, pyörinyt hostellibisneksessä jne... Siis mitä parhain opas näyttämään meille Abraão-kylän paikallisten suosimia, eli niitä parhaita paikkoja! Lähdimme yhdessä etsimään ruokapaikkaa syrjäiseltä kujalta, jonne emme tietenkään olisi itse osanneet lähteä. Jäämiehenä Abelilla on bisneksiä vähän kaikkien kanssa ja siksi hänet tunnetaan joka paikassa. Jokaisessa käymässämme paikassa oli hirveä kuhina ja kiire ja usein tutut omistajat pistivät Abelin töihin, mitä hän tietenkin manaili hyvän tuulisena. Hän kävi ensin tiskaamassa meille astiat ja lasit, siivosi pöydän, haki olutta kaapista ja taisi jopa tarjoilla osan ruoista meille ja itselleen. Yhdessä ravintolassa naisten vessaan pökertyi vanhempi nainen ja Abel lähti heti ensimmäisenä pyörällä etsimään ambulanssia ja jätti ruokansa pöydälle meidän seuratessa hölmistyneenä vieressä tilanteen kehittymistä. Nainen selvisi tilanteesta, tudo bem. Brasilialaiset pitävät toisistaan huolta, ystävällinen meininki!

 Vietimme koko päivän Abelin seurassa ja samalla tutustuimme moniin hänen ystäviinsä: hyväntuuliseen Tereseen, mystiseen rastamies "J":hin sekä moniin muihin. Abel kertoi mieltymyksestään vaaleisiin naisiin ("they are like mermaids") ja selvisi, että saaren yhdessä ravintolassa työskentelee suomalainen nuori vaalea nainen. Kävimme tutustumassa Hannaan, oli hauska kuulla hänen vaiheistaan Brasiliassa.

 Lähdimme seuraavana aamuna takaisin Rioon. Päätimme kulkea Angra dos Reisin kautta tällä kertaa, Mangaratiba oli jo nähty. Eilisen päivän tuottama väsymystila ja hyvin epämääräiset ohjeet lauttojen ja bussien lipunmyynnistä ja aikatauluista aiheuttivat varsinkin minulle paljon stressaantuneita hetkiä. Älkää hankkiko juopotteluväsymystä matkustuspäiville! Pääsimme kuitenkin onnellisesti takaisin Rion kämppäämme, jossa meitä odotti asuntomme kolmas asukas Tapsa. Tapsa oli jo ehtinyt tutustua viikon verran Rioon ja vaihdoimme innokkaina kokemuksiamme. Minulla tuntui koko ajan olevan kylmä ja jossain vaiheessa havahduin, että jatkuva vilun tunne, 25 astetta sisällä ja useampi vaatekerta päällä ei voinut olla enää tavallista krapulaa - minulla oli kuumetta! Tauti eteni nopeasti ja pian olin aivan kuumehoureissa tuplapeittojen alla tärisemässä. Myös Suvi sai kuumeen samana iltana. Viime yö oli meidän molempien osalta todella tuskaisa ja pitkä. Tämmäkin päivä on mennyt lepäillessä ja leffoja katsellessa (kämpässä on kaapelikanavat), kävimme kerran hakemassa ruokaa sekä lisää vettä ja limsaa. En ole tänään kertaakaan ottanut särkylääkettä eikä kuume ole siitä huolimatta noussut takaisin. Toivon siis, että pahin on osaltani ohi. Suvin olo on vielä heikompi, mutta sekin paranemaan päin. Uuteen vuoteen on vielä muutama päivä, joten ei syytä huoleen.

 Päivitimme Picasan matkakuvakansiotamme eilen, käykääpä katsomassa, jos ette ole vielä käyneet.

Ilha Grande

Penedon jälkeen vietimme pari päivää Riossa shoppaillen ja rannalla maaten. Viikossa olemme saaneet jo jonkinlaisen kuvan Brasiliasta ja tuntuu, että pelottelu ryöstetyksi tulemisesta oli hieman liioiteltua. Ainakin Copacabana tuntuu tosi turvalliselta ja kyllähän sitä muuallakin pärjää, kun käyttää järkeä.

Saavuimme Ilha Grandelle edellispäivänä. Mangaratiban ja Abraãon (Ilha Granden pääkylä) välillä kulkee lautta vain kerran päivässä ja sekin lähtee jo aamukahdeksalta. Tämän takia jouduimme heräämään jo neljältä Riossa, jotta ehtisimme viideltä lähtevään Mangaratiban bussiin. Aikaisen lähdön ohella meitä jännitti avainsäätö: luimme sähköpostin vielä kerran lähtiessämme ja selvisi, että meidän pitäisi palauttaa muutamat avaimet vuokraemännän toimistolle, jotta kämppämme kolmas asukki Tapsa pääsee sisään seuraavana päivänä. Aikataulu muuttui tiukahkoksi, mutta aamuyön punaisia päin hurjastelevan taksin ansiosta ehdimme joka paikkaan ajallaan.

Mangaratiban lauttamatka oli mukava ja saaristomaisemat hienoja. Matkalla sattui myös yksi matkamme upeimmista elämyksistä tähän mennessä: muutaman sekunnin ajan lauttamme vieressä pärskytteli delfiiniparvi! Toivon, että näemme niitä vielä lisää myöhemmin. Täällä mainostettavissa sukellusretkipaketeissa on ainakin delfiinien kuvia, joten uskoisin delfiinibongailun olevan mahdollista.

Ilha Grande on aika turistinen, joten aluksi ainakin minä olin hieman epäileväinen meiningin suhteen. Luis tosin sanoi, että Rion turisteista 99 % on muualta tulleita brasilialaisia ja tämä tuntuu pitävän paikkansa täälläkin – brasilialaisten keskellä pyörimme siis turistikohteissakin! Portugalin taidottomuutemme tuottaa jonkun verran ongelmia, koska vuokraemäntämme puhuu vain portugalia ja espanjaa. Tärkeimmät asiat selvitimme google translatorin avulla ja onneksi hostellissamme asuu muutama englantia ja portugalia puhuva ranskalainen, jotka pystyvät tulkkaamaan tarvittaessa. Paljastimme heille eilen osaavamme ranskaa, mikä oli ehkä virhe, koska nyt he pulputtavat meille ranskaksi kaikki asiansa. Oma ranskani on viiden vuoden käyttötauon jälkeen aika ruosteessa, joten keskustelumme eivät ole kovin hedelmällisiä. No, elekielemme on onneksi hyvin harjaantunut lukuisten portugalinkielisten keskusteluiden ansiosta.

Ilha Grande on autoton paratiisisaari täynnä upeita hiekkarantoja. Koska autoteitä ei ole, rannoille pitää joko mennä venekyydeillä tai viidakkopolkuja pitkin trekaten. Olemme tehneet jo kaksi viidakkotrekkiä, jotka olivat hyvin erilaisia. Saapumispäivänämme halusimme aloittaa kevyesti, koska olimme väsyneitä herättyämme jo aamuneljältä. Valitsimme kolmen kilometrin mittaisen polun Praia Las Palmasille. Ilha Grande on täynnä kukkuloita, joten jokainen polku sisältää paljon nousua ja laskua. Polku oli muutenkin yllättävän haastava: kiipeilimme kivikoissa ja juurakoissa, hiki virtasi ja vesipullot tyhjenivät vauhdilla. Matkan varrella oli välillä epätoivon hetkiä, mutta onneksi saimme piristystä nähdessä viidakon eläimiä. Näimme apinoita, perhosia, värikkäitä lintuja sekä isohkoja liskoja (gekkoja?). Ensimmäinen kohtaamamme otus oli kyllä aika pelottava, puolitoistametrinen käärme! Las Palmasin ranta oli kaunis, puhdas ja rauhallinen. Abraãon kylän lihavat turistit eivät jaksa trekata kauas, joten sataman ulkopuolisilla rannoilla on aika vähän porukkaa – which is nice! Lähdimme Las Palmasista aika nopeasti, koska halusimme ehtiä kotikylään ennen pimeää (pimeä viidakko ei tunnu houkuttelevalta, vaikka meillä olikin otsalamppu mukana). Illalla istuessamme rantaravintolassa puun takaa hymyili tuttu naama: Max Zenger ilmestyi taas tyhjästä! Olin lähettänyt Maxille viestin, että olemme Ilha Grandella, mutta emme tienneet, että hänkin oli jo tullut tänne. Vietimme loppuillan Maxin ja hänen kaverinsa Villen kanssa. Emme jaksaneet kovin pitkään – kuuden kilometrin kiipeäminen ja laskeutuminen viidakossa sekä neljän tunnin yöunet alla väsyttivät ja menimme nukkumaan.

Eilen vaelsimme Praia Dois Riosiin. Olimme kuulleet paljon kehuja rannasta, johon kaksi jokea laskee upealla tavalla. Matka oli vähän pidempi, kahdeksan kilometriä, joten varasimme paljon aikaa ja pakkasimme reppuni täyteen banaaneja, vettä ja suklaakeksejä. Reitti oli helpompi: polku oli enemmänkin mökkitie, myös nousu ja lasku oli paljon loivempaa kuin edellisellä reitillä. Lopulta polttavan auringon näännyttäminä saavuimme Dois Riosiin, joka oli kyllä kaiken näkemämme vaivan arvoinen. Hiekka oli valkoisinta ja pehmeintä mitä olen missään nähnyt, vesi sikalämmintä, puhdasta ja kirkasta. Ranta syveni tasaisesti niin, että metrin syvässä vedessä pystyi juoksemaan kymmeniä metrejä. Kaksi jokea laski valtamereen niin, että hiekkaranta jäi ikään kuin saareksi jokien väliin… ehdottomasti yksi upeimmista rannoista, jossa olen käynyt! Ihmettelimme, miksi yhtäkkiä kaikki rannalla olevat ihmiset kerääntyivät kuhisemaan läheisen ladon ovelle. Ohi juokseva nainen kertoi minulle, että he olivat löytäneet pingviinin. Emme uskoneet sitä todeksi ennen kuin näimme sen omin silmin – pingviini Brasiliassa! Paikalliset kertoivat, että joskus pingviinit eksyvät reitiltään ja päätyvät jopa näille rannoille. Kuulemma tämä pingviini oli todella hukassa, yleensä pingviinejä ei eksy näille vesille tähän vuodenaikaan. En tiedä, mitä pingviinille tapahtui ihmettelymme jälkeen. Ehkä se päätyi eläintarhaan tai paikallisen viidakko-Ykän joulupaistiksi. Tuskin se ainakaan täällä tropiikissa selviää.

Joiltakin Ilha Granden rannoilta on venekuljetuksia ja oletimme, että Dois Riosistakin totta kai sellainen löytyy. EHEI. Olimme uupuneita jo alkumatkasta ja yhtäkkiä meidän oli pakko kävellä vielä takaisin! Olimme myös juoneet lähes kaiken vetemme ja eväätkin oli jo syöty… No ei auta itku mercadolla, askelta toisen eteen vain. Pieni hätä sai meissä esiin hyvää tsemppausta, kumpikaan ei vänissyt ja paluumatka meni paljon nopeammin ja veden puutekaan ei haitannut. Myös toisten, vielä väsähtäneempien pariskuntien ohittaminen polulla antoi lisää voimaa! Loppujen lopuksi kävelimme yli 17 kilometriä ja koko päivän aikana söimme vain kilon banaaneja, pötkylän suklaakeksejä ja 4,5 litraa vettä. Suvin kipeää polvea ja muutamaa minun rakkulaa lukuun ottamatta selvisimme haavereitta. Väsyneinä saavuimme hostellillemme ja meille selvisi, että muut hostellivieraat olivat järjestäneet barbeque-illan, johon myös nälkäisinä liityimme mielellämme. Suihkun, muutaman ruokalautasen ja bissen jälkeen tuntui jo ettei mitään uuvuttavaa olisi tehtykään! Ilta ja yö sujuivat mukavasti tutustuessa muihin travellereihin Brasiliasta, Hollannista, Skotlannista, Englannista ja Ranskasta.

Aamu alkoi hieman huojuvasti, mutta tällä kertaa ehdimme ensimmäistä kertaa hostellin aamupalalle – kinkkuleipiä ja hedelmiä. Päätimme pitää vähän taukoa trekkauksesta ja aioimme mennä venekyydillä Lopes Mendes –biitsille. Emme kuitenkaan löytäneet satamasta oikeaa venettä ja taitava myyjämies sai houkuteltua meidät mukaan laivareissulle Lagoa Azuliin. Lähdimme kohti sinistä laguunia 60 muun turistin kanssa isolla paatilla. Taas kerran olimme ainoat englantia puhuvat ihmiset laivalla. Venematka oli hieno, kuvitelkaa Turun saaristo hieman turkoosimmalla merivedellä ja saarten metsät sademetsiksi palmuineen. Ja ai niin, se tropiikin tuuli ja 39 astetta lämpöä. Lagua Azul oli hieman pettymys: ei kovinkaan sininen ja aivan liikaa turisteja typerine lötköpötköineen (putkilomainen kelluke). Meidän laivamme lisäksi vieretysten oli neljä laivaa, kiljuvia kakaroita ja niitä lötkömötköjä. Onneksi veden alle ei kiljuna kuulu! Vuokrasimme snorkkelinaamarit ja sukeltelu kalojen seassa oli hauskaa. Suvi ei osannut käyttää snorkkelia ja luovuttaminen oli monta kertaa lähellä useiden suolavesi siemailujen jälkeen. Onneksi poikaystävä auttaa ja kannustaa! Valitettavasti waterproof videokameramme lakkasi toimimasta eilen, ehkä veden suolaisuus jumitti laitteen. Onneksi veneen henkilökunnalla oli myös vedenalainen kamera, jolla saimme maksua vastaan pusuttelukuvia kalojen seassa. Kalat on muuten ihan aitoja, ei mitn photoshoppailuja! Tiukkaa bisnestä, mutta kaikki toimi hyvin, joten miksi siitä ei sitten maksaisi. Sukeltelun jälkeen pysähdyimme vielä rantaravintolaan päivälliselle.

Tänä iltana on yhden hostellihollantilaisen syntymäpäivät ja muut pelaavat jo juomapelejä meidän kirjoittaessa blogia. Suvia ei huvita hurvittelu, joten saattaa olla, että osanottomme synttärikemuihin on laimeahko. Katsotaan, mihin ilta vie. Huomenna vietämme jouluaattoa varmaan jossain biitsillä ja illalla käymme syömässä jotain hyvää. Niin ja tietysti tanssimme muovisen joulukuusen ympärillä! Saa nähdä, onko täällä järjestetty jotain joulun kunniaksi. Vähän tuli haikeat olot, kun vahingossa mietimme aatonaaton kinkunpaistajaisia, joulusaunaa ja muita suomikuvioita. Ehkä katsomme joulurauhanjulistusta netistä TAI sitten menemme ottamaan aurinkoa unelmarannoille. Internet-yhteyttä meillä ei oikein ole täällä, joten blogipäivittelyä ei kauheasti ole luvassa. Ensi kerralla on siis luvassa samanlainen kilometripäivitys. Kuvia laitamme varmaan vasta palattuamme Rioon. Hauskaa joulua beibet!

Ilkka (ja Suvi tiettyki)

Kopioikaa alla oleva linkki

https://picasaweb.google.com/108954361752701159010/IlkkaJaSuviBrasiliassa02

Meillä on tämän blogin kanssa nyt hiukan jotain ongelmia, eikä saada tehtyä linkitystä kunnolla. Siispä, kopioikaa tuo osoite, niin pääsette katsomaan matkamme kuvia.
Ja nyt ei pitäisi tarvita sisäänkirjautumista picasaan, kuten edellisen postauksen linkistä olisi pitänyt tehdä.

Viikonloppu Penedossa

Sanottakoon ensimmäiseksi, että brasilialaisten aikakäsitys tai aikataulujen laatiminen ei ole täsmällisimmästä päästä. Olimme sopineet Luisin kanssa perjantaina, että lähtisimme lauantaina Penedoon (suomalaiseen siirtokuntaan) n. klo 10-11 välillä. Koska olemme tunnollisia ja aikatauluihin tottuneita suomalaisia, olimme tietysti kymmeneltä kämpästämme ulkona kamppeinemme. Arvelimme kyllä ettei Luis varmasti olisi vielä kymmeneltä lähdössä mihinkään, joten päätimme lähteä juomaan aamumehut läheisimpään suco-baariin. Soitimme Luisille, joka sanoi, että juujuu kohta lähdetään, hän soittaa pian takaisin. Lopulta kello taisi olla kuitenkin lähempänä kahtatoista ennen kuin Luis soitti ja saimme sovittua paikan, josta hän otti meidät kyytiin.

Matka Penedoon kesti noin 2 tuntia ja autossa oli hurjan kuuma (tosin oli aika hyvä ilmanvaihto, kun ajettiin sataaneljääkymppiä kaikki ikkunat auki). Heti perille päästyämme menimme syömään Luisin vanhempien luo. Todella ihanaa vieraanvaraisuutta täysin tuntemattomilta ihmisiltä; hurjasti todella hyvää ruokaa ja kotoinen tunnelma. Ruoan jälkeen suuntasimme ensin Penedon keskustaan ihmettelemään joulupukin pajaa ja pikkupuoteja, joilla oli suomalaisia nimiä, kuten Korvapuusti ja Koskenkorva. Otimme yhden Luisin ystävän kyytiin ja lähdimme uimaan läheiselle pienelle VESIPUTOUKSELLE! Vesi oli ihanan vilvoittavaa (vaikka Luisin mielestä liian kylmää) ja virkistyimme mukavasti. Pulikoinnin jälkeen kävimme paikallisessa botecossa (katubaarissa) oluella. Täällä on hauska tapa ostaa 0,6 l olutpullo, sujauttaa se "kortsuun" (camisinha) eli sellaiseen viilentäjään, ottaa niin monta lasia kuin juojia on ja jakaa pullo ystävien kesken. Brasilialaiset ovat fanaattisia oluen kylmyyden suhteen, jopa rantojen vaeltavat kauppiaat myyvät jääkylmää olutta. Pullojen jakaminen botecoissa perustuu tähän: yhteisen pullon tyhjentyessä nopeasti olut ei ehdi lämmetä. Mitä isompi porukka, sitä tiuhempaan pulloja täytyy tilata lisää. Botecosta löysimme suomalaisen Santerin, jonka kanssa oli hauska vaihtaa kokemuksia. Hänen matkansa oli kestänyt jo kuukauden ja edessä on vielä 5 kk. Vaihdoimme sähköpostiosoitteita ja sovimme, että jos hän tulee Rioon, voimme käydä vaikka oluella.

Botecosta suuntasimme suomalaissyntyisen Annelin luo, joka asui lähistöllä. Anneli on n. 85-vuotias mummu, joka muutti 25-vuotiaana sukulaistensa perässä suomalaiseen siirtokuntaan(tietoa Penedosta löytyy tästä). Anneli oli iloinen päästessään puhumaan suomea ja hän tarjosi meille pipareita, pannukakkua, pullaa sekä tietysti perisuomalaiset sumpit. Meillä on videomateriaalia sieltä(kin), joten tekin pääsette tutustumaan Anneliin myöhemmin. Emme ehtineet viipyä kauaa ja siirryimmekin pian Luisin valmisteilla olevalle kesä"mökille" (= aikamoinen lukaali). Talosta puuttui vielä katto ja paljon muutakin, mutta tärkeimmät osat, kuten uima-allas ja sauna (!) olivat valmiita. Lämmitimme saunan ja kohta olimmekin jo todella kuumissa löylyissä! Olimme valmistautuneet Ilkan kanssa lössöihin ruotsi-löylyihin, mutta siellä oli kyllä hurjan kuuma. Onneksi uima-allas pihalla viilensi tehokkaasti. Saunomisen jälkeen söimme pienen iltapalan ja valmistauduimme baariin lähtöön. Luis harmitteli, ettei tänä lauantaina järjestetty Club de Finlandiassa tansseja. Aikaisemmin tapaamamme Anneli perusti Penedoon saapuessaan tanssikoulun, jossa on 50-luvulta lähtien opetettu suomalaisia kansantansseja. Tanhukulttuuri on hyvin aktiivinen ja monet brasilialaiset, muun muassa ystävämme Luis, osaavat tanssia mm. polkkaa, jenkkaa ja valssia. Club de Finlandiassa on kuulemma järjestetty tanssit joka lauantai tähän asti, mutta nyt sattui olemaan väliviikonloppu. Harmi, koska olisi ollut mielenkiintoista päästä näkemään suomalaisia kansantansseja brasilialaisten harrastajien tanssimana!

Menimme paikalliseen yökerhoon, tanssimme ja joimme muutamat caipirinhat. Viivyimme baarissa pari tuntia, jonka jälkeen Luis ajoi meidät takaisin kämpilleen. Joimme muutamat oluet ja minua alkoi väsyttää niin, että päätin mennä nukkumaan. Ilkka ja Luis jäivät vielä juttelemaan ja nauttimaan virvokkeita. Heräsin n. klo 06 savun hajuun. Olin ihan varma, että jossain palaa, kunnes tajusin, että pojat ovat tainneet lämmittää saunan uudelleen. Menin alakertaan ja kas kas, siellähän ne saunoivat. Onneksi heilläkin alkoi pian väsymys painaa ja pääsimme nukkumaan. Heräsimme vasta yhden aikoihin tänään päivällä, vaikka suunnitelmamme oli olla jo matkalla siihen aikaan. Lähdimme kiireen vilkkaa Itatiaian kansallispuistoon, jossa Luis näytti meille muutaman hienon paikan. Kansallispuistossa ajoimme vuorenrinnettä aina vaan ylemmäs ja kun pääsimme perille olimme 400 m merenpinnan yläpuolella. Kävelimme metsäpolkua jonkin matkaa kunnes saavuimme aivan uskomattoman kauniille vesiputoukselle. Se oli nimeltään morsiamen huntu ja se oli suurin mitä olen koskaan nähnyt (ekan elämässäni näin lauantaina, toisen tänään, heheh).

Kansallispuistokierroksen jälkeen menimme vielä toistamiseen Luisin vanhempien luo syömään, koska hänen äitinsä oli niin toivonut (Luis: "She will cut our balls if we don't eat there today"). Tarjolla oli taas vaikka mitä: porsasta, kanaa, riisiä, papuja ja salaattia. Herkullista! Jälkkäriksi saimme vielä tuoretta mangoa ja kahvit. Sitten lähdimmekin kotimatkalle. Johonkin matkanvarrelle oli taas kaatunut rekka poikittain autotielle (menomatkalla oli samanlainen juttu!) ja liikenne takkuili. Niin, ja kuka teistä on nähnyt laukkaavan lehmän? Ainakaan minä en ollut nähnyt ennen tätä päivää. Siellä se viiletti autotien vieressä olevalla kukkulalla. Olimme Riossa vasta kasin aikoihin, käytiin kaupassa ostamassa vettä, vesimelonia ja mangoa. Nyt ollaan kämpillä ja mietiään mitä keksittäisiin huomiselle. Ehkäpä rannalle... ;)

Täällä on kivaa!!!

Suvi

p.s. tästä lähin aiomme laittaa kuvat picasaan. Linkki löytyy tästä.

Sataa, paistaa ja ukkostaa

Eilen satoi lähes koko päivän, joten päivä sujui haahuillessa erilaisten hoidettavien asioiden parissa. Paikallisen prepaid-liittymän hankkiminen ei tietenkään ollut niin helppoa kuin väitettiin, ainakaan Maxille, minun puhelimen kohdalla kävi tuuri ja jo ensimmäinen kokeilemamme yhtiö/sim-kortti oli yhteensopiva. Rahan nostaminen täällä on myös yllättävän monimutkaista: useimmiten joudumme käymään 3-5 automaatilla ennen kuin pankkikorttiin sopiva automaatti löytyy. Visa Electron ei ole mikään ongelma, mutta ylipäänsä automaatit tuntuvat toimivan aika randomisti, myös paikalliset näyttävän pyörivän useammilla automaateilla. Onneksi nostopaikkoja on lähistöllä runsaasti.

Kävimme eilen ekaa kertaa Ipaneman puolella. Emme tosin käyneet rannalla, koska satoi aika kovaa ja nälkä alkoi kiristää tunnelmaa. Löysimme onneksi ilmeisen suositun kiloravintolan (paljon ihmisiä), johon menimme syömään. Kiloravintolat toimivat buffet-periaatteella: tarjolla on hirveä määrä herkkuja ja saa itse valita, millä lautasensa täyttää. Valmis lautanen punnitaan ja saatu kuitti maksetaan ravintolasta poistuessa. Tarjolla oli tuoreiden hedelmien lisäksi paljon erilaisia herkullisesti maustettuja kaloja, kanaa, salaatteja, juustoja, kakkuja (!), jäätelöitä ja tietysti kuuluisaa brasilialaista grillilihaa. Minulle kävi niin kuin aina buffet-pöydässä käy: kaikkea niin paljon, että loppupöydän herkuille pitää raivata tilaa (eihän niitä viimeisiä eli useimmiten parhaita voi olla ottamatta). Tosi hyvää, vaikkakin hieman kallista meidän budjetillemme. Vielä usean tunnin jälkeen suussa maistui rapea grilliliha ja sen kanssa tarjottu paahdettu/maustettu sipuli(?) ja minttuhyytelö, mm-mm!

Aamumehulla: Ilkan suosikki on mangomehu eli suco de manga!

Copacabana Beach on sateinen, Suvi sen sijaan aurinkoinen.

Herkuttelua Ipanemassa.

Kuuma kosteus läkähdyttää.

Illalla lähdimme Maxin ja hänen kaverinsa Luisin kanssa Lapasiin, Rion bilekortteleihin. Ihmisiä oli paljon liikkeellä ja hyvä meininki torstai-illaksi (Maxin mukaan ei mitään verrattuna viikonloppuihin). Kävimme muutamassa Luisin lempipaikassa, joista jälkimmäisessä oli live-bändi. Kun menimme Suvin kanssa tanssilattialle paikalliset tulivat heti opettamaan meille samba-askeleita, mukavaa!

Tänään sade vihdoin hellitti ja menimme herättyämme suoraan (suco-baarin kautta) rannalle. Copacabana on kyllä mahtava, uu jee! Kauppiaat bongasivat heti mitä tarvitsimme: muutamalla röhmylällä irtosi rantapyyhkeet, rantavarjo (vuokrattiin) ja tietysti muutama jääkylmä olutpurnukka. Suvikin uskaltautui jo lähes uimaan, Maxin kanssa harrastimme mahasurffausta aaltojen päällä kuin mitkäkin konkarit!

Copacabana aurinkoisempana.

Ihon alkaessa punoittaa päätimme siirtyä muihin puuhiin eli juomaan sucoa ja caipirinhaa rantabaarin varjojen alle. Maksoimme loput kämpänvuokrasta ja uskaltauduimme ensimmäistä kertaa syömään rähjäiseen kansankuppilaan. Perjantai on täällä feijoada-päivä (sikapapuriisi-pataa, brasiliainen kansallisruoka), joten sitähän oli tietysti kokeiltava. Erittäin herkullista ja halpaa, muito bom!

Suco de manga pitää elimistön terveenä.

Lähdemme huomenna mahdollisesti Luisin kanssa autolla Penedoon viikonloppureissulle. Max lähti Paratyyn tapaamaan kaveriaan Villeä ja tapaamme hänet varmaankin seuraavaksi Ilha Grandella ensi viikolla. Luis puhui myös jostain hulluista barbeque-katubileistä sunnuntaina, saa nähdä mitä viikonloppu tuo tullessaan. Perjantai-ilta sujui vähän tylsästi kämpillä lusmuillen ja pyykkiä pesten. Uusi pesukone vaatii aikamoista huolenpitoa: kolme tuntia kestävä "rapido"-ohjelma yltyy vähän väliä hulluihin raivolinkous-kohtauksiin, jolloin konetta pitää rauhoitella hyvinkin fyysisesti ettei se linkoa itseään lattiasta läpi.

Lisää kuulumisia viikonlopun jälkeen!